Janne Rinne ja Jari Lyytimäki
Onko valaistuksen lisääntyminen ilo vai
riesa? Vastaus riippuu paljolti siitä, keneltä kysytään ja miten kysytään.
Valo ja ääni ovat tärkeä osa arkista
elinympäristöämme, mutta kansalaisten näkemyksiä niistä huomioidaan yllättävän
vähän ympäristön suunnittelussa. Valo- ja ääniympäristön laatua ja hyvää
suunnittelua pohdittiin helmikuussa Liikenteen humua vai hämärää hiljaisuutta? –seminaarissa.
Melu on jo yleisesti tunnustettu ongelmaksi
ja hiljaisia alueita on jo kartoitettu, mutta valoon liittyvät harvat kyselyt
ovat keskittyneet selvittämään sitä, missä tarvittaisiin lisää keinovaloa.
Liiallinen keinovalo on kuitenkin osoittautumassa monella tavalla meluun
verrattavaksi ongelmaksi. Kirjamme Valon varjopuolet (Gaudeamus) kokoaa yksiin
kansiin keinovalon vaikutuksia ihmisiin ja ympäristöön. Koneen säätiö palkitsi
teoksen Vuoden tiedekynä 2015 –palkinnolla.
Kirjan valmistelun yhteydessä toteutimme
verkkopohjaisen valosaastekyselyn, jonka avulla pyrimme etsimään ympäristön
laadusta kertovia vaimeita signaaleita. Mielenkiintomme kohteena oli se,
millaisena ongelmana ihmiset mahdollisesti kokevat keinovalon. Kyselymme oli
avoin kaikille internetin käyttäjille, ja se keräsi yli kaksi tuhatta
vastausta. Vastaajajoukko ei luonnollisestikaan edusta koko väestöä. Vastaajien
häiritseväksi kokema valaistus oli tyypillisesti väärin suunnattua, liian
kirkasta tai päällä väärään aikaan. Osa vastaajista kertoi keinovalon
aiheuttaneen univaikeuksia ja migreeniä. Epämiellyttävän väristä tai muuten
rumaa valaistusta käsiteltiin monissa vastauksissa.
Toisenlaisen esimerkin valoon liittyvästä
kysymyksenasettelusta tarjoaa Ylen toteuttama karttapohjainen kysely valaistuksen puutteista. Tässä kyselyssä keinovalon puute esitettiin
lähtökohtaisesti ongelmana. Tehtävänannossa valon kerrottiin lisäävän
turvallisuudentunnetta, liikenneturvallisuutta ja ehkäisevän tapaturmia.
Ainoastaan kustannukset esitettiin keinovalon haittana. Vastuksissa nimettiin
lukuisia paikkoja, joihin kaivattiin lisää valoa tai rikkinäisten valaisimien
korjausta. Erityisesti lisävaloa toivottiin lasten ja kevyen liikenteen
turvaksi sekä liikkumisen helpottamiseksi.
Jo tulosten pintapuolinen vertailu paljastaa,
että kysymyksenasettelu ohjaa vastauksia voimakkaasti sen mukaan, etsitäänkö
vaimeita vai vahvoja signaaleja. Molemmissa tapauksissa vastaajien suuri
enemmistö mukaili tehtävänannossa annettuja näkökulmia ja taustaoletuksia.
Vaikka eräät vastaajat esittivät poikkeavia näkemyksiä ja kritisoivat
kysymyksenasetteluja, he olivat harvalukuinen vähemmistö. Molemmat kyselyt
näyttivät myös houkutelleen muutamia vitsiniekkoja ja trollaajia.
Verkkopohjaisen kansalaispalautteen
tulkinnoissa on syytä olla tarkkana. Yhdestä näkökulmasta kerätyn tiedon
perusteella ei pidä tehdä johtopäätöksiä, joihin kysely ei todellisuudessa anna
eväitä. Jos kysely käsittelee valaistuksen hyötyjä, ei sen perusteella voida
olettaa ettei haittoja ole – ja päinvastoin. Avoimet verkkokyselyt vaativat
rinnalleen täydentäviä aineistoja ja näkökulmia. Muutoin virhetulkintojen riski
on suuri.
Valosaastekyselymme tulokset eivät kertoneet,
kuinka suuri osa suomalaisista on huolissaan keinovalon lisääntymisestä. Yhtä
lailla hämärän peittoon jäi, kuinka vastaajat kokevat valon hyödyt suhteessa
haittoihin. Tulokset kuitenkin paljastivat, että valosaaste on todellinen
häiriötekijä useimpien kyselyymme vastanneiden arjessa. Samoin näyttää
ilmeiseltä, että luontainen hämärä ja pimeys voidaan kokea miellyttäviksi
tiettyinä hetkinä ja tietyissä tilanteissa. Tällaiset näkemykset jäävät
helposti huomaamatta keinovalon hyötyihin keskittyvässä keskustelussa ja
suunnittelussa.
Janne Rinne työskentelee tutkijana ja Jari
Lyytimäki vanhempana tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa.