tiistai 21. huhtikuuta 2015

Vaimeat signaalit vahvemmiksi sähköisillä kyselyillä – esimerkkinä valosaaste


Janne Rinne ja Jari Lyytimäki


Onko valaistuksen lisääntyminen ilo vai riesa? Vastaus riippuu paljolti siitä, keneltä kysytään ja miten kysytään.

Valo ja ääni ovat tärkeä osa arkista elinympäristöämme, mutta kansalaisten näkemyksiä niistä huomioidaan yllättävän vähän ympäristön suunnittelussa. Valo- ja ääniympäristön laatua ja hyvää suunnittelua pohdittiin helmikuussa Liikenteen humua vai hämärää hiljaisuutta? seminaarissa.

Melu on jo yleisesti tunnustettu ongelmaksi ja hiljaisia alueita on jo kartoitettu, mutta valoon liittyvät harvat kyselyt ovat keskittyneet selvittämään sitä, missä tarvittaisiin lisää keinovaloa. Liiallinen keinovalo on kuitenkin osoittautumassa monella tavalla meluun verrattavaksi ongelmaksi. Kirjamme Valon varjopuolet (Gaudeamus) kokoaa yksiin kansiin keinovalon vaikutuksia ihmisiin ja ympäristöön. Koneen säätiö palkitsi teoksen Vuoden tiedekynä 2015 –palkinnolla.

Kirjan valmistelun yhteydessä toteutimme verkkopohjaisen valosaastekyselyn, jonka avulla pyrimme etsimään ympäristön laadusta kertovia vaimeita signaaleita. Mielenkiintomme kohteena oli se, millaisena ongelmana ihmiset mahdollisesti kokevat keinovalon. Kyselymme oli avoin kaikille internetin käyttäjille, ja se keräsi yli kaksi tuhatta vastausta. Vastaajajoukko ei luonnollisestikaan edusta koko väestöä. Vastaajien häiritseväksi kokema valaistus oli tyypillisesti väärin suunnattua, liian kirkasta tai päällä väärään aikaan. Osa vastaajista kertoi keinovalon aiheuttaneen univaikeuksia ja migreeniä. Epämiellyttävän väristä tai muuten rumaa valaistusta käsiteltiin monissa vastauksissa.

Toisenlaisen esimerkin valoon liittyvästä kysymyksenasettelusta tarjoaa Ylen toteuttama karttapohjainen kysely valaistuksen puutteista. Tässä kyselyssä keinovalon puute esitettiin lähtökohtaisesti ongelmana. Tehtävänannossa valon kerrottiin lisäävän turvallisuudentunnetta, liikenneturvallisuutta ja ehkäisevän tapaturmia. Ainoastaan kustannukset esitettiin keinovalon haittana. Vastuksissa nimettiin lukuisia paikkoja, joihin kaivattiin lisää valoa tai rikkinäisten valaisimien korjausta. Erityisesti lisävaloa toivottiin lasten ja kevyen liikenteen turvaksi sekä liikkumisen helpottamiseksi.

Jo tulosten pintapuolinen vertailu paljastaa, että kysymyksenasettelu ohjaa vastauksia voimakkaasti sen mukaan, etsitäänkö vaimeita vai vahvoja signaaleja. Molemmissa tapauksissa vastaajien suuri enemmistö mukaili tehtävänannossa annettuja näkökulmia ja taustaoletuksia. Vaikka eräät vastaajat esittivät poikkeavia näkemyksiä ja kritisoivat kysymyksenasetteluja, he olivat harvalukuinen vähemmistö. Molemmat kyselyt näyttivät myös houkutelleen muutamia vitsiniekkoja ja trollaajia. 

Verkkopohjaisen kansalaispalautteen tulkinnoissa on syytä olla tarkkana. Yhdestä näkökulmasta kerätyn tiedon perusteella ei pidä tehdä johtopäätöksiä, joihin kysely ei todellisuudessa anna eväitä. Jos kysely käsittelee valaistuksen hyötyjä, ei sen perusteella voida olettaa ettei haittoja ole – ja päinvastoin. Avoimet verkkokyselyt vaativat rinnalleen täydentäviä aineistoja ja näkökulmia. Muutoin virhetulkintojen riski on suuri.

Valosaastekyselymme tulokset eivät kertoneet, kuinka suuri osa suomalaisista on huolissaan keinovalon lisääntymisestä. Yhtä lailla hämärän peittoon jäi, kuinka vastaajat kokevat valon hyödyt suhteessa haittoihin. Tulokset kuitenkin paljastivat, että valosaaste on todellinen häiriötekijä useimpien kyselyymme vastanneiden arjessa. Samoin näyttää ilmeiseltä, että luontainen hämärä ja pimeys voidaan kokea miellyttäviksi tiettyinä hetkinä ja tietyissä tilanteissa. Tällaiset näkemykset jäävät helposti huomaamatta keinovalon hyötyihin keskittyvässä keskustelussa ja suunnittelussa.

Janne Rinne työskentelee tutkijana ja Jari Lyytimäki vanhempana tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Lisää kaupunkia Helsinkiin



Mikko Särelä

Vuonna 2005 Nurmijärvi-ilmiön ollessa kuumimmillaan oli jo näkyvissä heikkoja signaaleja asumiseen liittyvien arvostusten muutoksesta. Siitä alkaen muuttopaine on kohdistunut Helsingin kantakaupunkiin. Asumisväljyys kääntyikin kantakaupungissa laskuun näihin aikoihin. Samalla alueen asuntojen hintakehitys irtosi muun Helsingin ja pääkaupunkiseudun hintakehityksestä ja lähti elämään omaa elämäänsä. Yhä useampi haluaa asua kaupungissa palveluiden keskellä.

Suomalainen kaavoitusjärjestelmä ei toistaiseksi pysty vastaamaan tällaiseen nopeaan muutokseen elämäntyylissä ja asumistoiveissa. Erityisesti kaupunkirakentamisen tielle on rakennettu valtava määrä erilaista sääntelyä, joka tekee uuden kaupungin rakentamisesta lähes mahdotonta. 

Suuri osa sääntelystä koskettaa sitä, miten asunnoista ja niiden ympäristöstä saadaan asukilleen parempia. Samalla unohdetaan kuitenkin normien vaikutukset kaupunkirakenteeseen. Asuntosuunnittelu ja liikennesuunnittelu jyräävät ohi kaupungin suunnittelun. Häntä on laitettu heiluttamaan koiraa.

Nykynormien kieltämää kaupunkirakennetta Töölössä (Lähde: Alex Polezhaev)

Valosääntöjen takia tiiviissä kaupunkiympäristössä jätetään asuntoja kaavoittamatta ja rakentamatta. Näistä säännöistä toinen  ns. 45 asteen sääntö vaatii, että rakennuksen etäisyys naapuritaloon tulee olla yhtä suuri kuin vastapäisen talon korkeus asuinhuoneen lattiatasosta mitattuna ja toinen taas vaatii, ettei asuinhuoneiston ikkunat saisi olla yksinomaan pohjoiseen päin.  Pienituloisemmat pakotetaan asumaan kauempana sen sijaan, että annettaisiin näillä olisi mahdollisuus valita, arvostavatko he enemmän sijaintia vai valoa. Hyvä tarkoitus kääntyy itseään vastaan, ja osa ihmisistä pakotetaan asumaan kauaksi huonojen liikenneyhteyksien päähän. Tutkittua tietoa näiden sääntöjen perusteiksi ei ole olemassa. Haitat sen sijaan ovat hyvin konkreettisia ja tuntuvat pidempinä etäisyyksinä, kasvavana autoistumisena ja heikompina lähipalveluina.

Sen sijaan, että autoilun haittojen sääntelyssä puututtaisiin päästölähteeseen, on keskitytty kieltämään asuntojen rakentaminen. Ympäristöviranomaiset eivät puutu hankkeisiin, jotka lisäävät autojen melua ja pienhiukkaspäästöjä tiiviisti rakennetussa kaupungissa, mutta ovat hanakoita kieltämään tiiviin kaupunkiympäristön rakentamisen. Tilannetta voi verrata siihen, että tupakoimisen terveyshaittoja ehkäistäisiin häätämällä tupakoimattomat ihmiset pois paikoista, jossa joku polttaa tupakkaa. Sääntely tulee kohdistaa haitan aiheuttajaan – ei viattomaan sivulliseen.

Kaavoitus on pitkään ollut ammattilaisten leikkikenttä. Kukin omassa siilossaan toimiva virkamies on asettanut omat vaatimuksensa kaavoittajille. Kansalaisvaikuttaminen on pelkistynyt vastustukseen siinä vaiheessa, kun asiat on jo sovittu. 

Seurauksena tästä ovat kaupunkirakenteen hajautuminen, liikkumattomuuden tuomat merkittävät terveyshaitat (tutkimusten mukaan kaupunkilainen harjoittaa enemmän arkiliikuntaa erityisesti joukkoliikenteen ansiosta), liikenteen kasvihuonepäästöjen ja muiden ilmansaasteiden merkittävä kasvu sekä monia muita ympäristöhaittoja.

Vanha kantakaupunki seisoo yksinäisenä vastalauseena – osoittaen konkreettisesti, että mahdottomaksi kuviteltu on mahdollista. Facebookissa vuonna 2009 perustamani Lisää kaupunkia Helsinkiin ryhmä on 7000 jäsenellään ja aktiivisuudellaan osoittanut sen, että kasvava joukko suomalaisia haluaa asua tiiviissä kaupungissa sekä keskustella ja tehdä työtä paremman kaupungin eteen. Tehdään siis lisää kaupunkia.

Kirjoittaja on kaupunkisuunnitteluaktiivi, joka valittiin Helsingissä vuoden 2014 kaupunkilaiseksi.