Eeva Lehtomäki
Helsingin kaupunkisuunnittelun ympärillä
käytävästä keskustelusta on helppo löytää lukuisia esimerkkejä suunniteltavista
alueista, joissa yhdistyvät sijainti merenrannalla ja suunnitteluun
aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivät kaupunkilaiset. Rantarakentaminen ja siitä
käytävä keskustelu ovat jatkuvasti lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Rannoille
suunnitellaan uusia asuinalueita, jotka toisaalta toisivat kaivattua apua
pääkaupunkiseudun huutavaan asuntopulaan, toisaalta peittäisivät alleen
alueita, joissa tähän saakka on voinut nauttia luonnon rauhasta ja tulla
virkistäytymään kenties pidemmänkin matkan päästä.
Rantoihin ja niiden käyttöön kohdistuukin
ristiriitaisia, usein käytännössä toisensa pois sulkevia käyttöpaineita, kun
toiveet taloudellisesti tuottavasta rakennusmaasta ja toisaalta halu nauttia
luonnonläheisistä virkistysalueista joutuvat kilpailemaan keskenään. Koska
rakentamattomat rannat ovat käytännössä uusiutumaton luonnonvara, ja toisaalta
kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisääntymisestä puhutaan
kaupunkisuunnittelun yhteydessä jatkuvasti, on kiinnostavaa selvittää miltä
helsinkiläisten mahdollisuudet vaikuttaa kotikaupunkinsa rantojen suunnitteluun
oikeastaan näyttävät.
Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani sitä,
millä tavoin kaupunkilaisten mahdollisuudet osallistua Helsingin rantojen ja
erityisesti niille suunniteltavien virkistysalueiden suunnitteluun ovat
kehittyneet 1980-luvulta tähän päivään. Lisäksi tutkin sitä, millä tavoin
kaavoitettavan alueen sijainti rannalla vaikuttaa osallistumiskäytäntöihin ja
-aktiivisuuteen sekä yleisemmin sitä, millaisia näkemyksiä
kaupunkisuunnittelusta vastaavilla viranomaisilla on hyvästä ja toimivasta
kansalaisosallistumisesta. Osallistumismahdollisuuksien kehitystä tarkastelen
erityisesti kolmen eri vuosikymmenillä kaavoitetun esimerkkialueen,
Meri-Rastilan, Arabianrannan ja Kruunuvuorenrannan kautta käyttäen aineistona
niiden kaavoitukseen liittyviä asiakirjoja. Lisäksi aineistooni sisältyy
Helsingin vesi- ja viheralueiden suunnittelusta, hoidosta ja käytöstä sekä
vuorovaikutuksen suunnittelusta vastaavien viranomaisten haastatteluja.
Haastattelut on yhtä lukuun ottamatta toteutettu osana Suomen
ympäristökeskuksen ENJUSTESS-hanketta, jossa olin harjoittelijana syksyllä
2013.
Tutkimustulosteni pohjalta kaavoituksen
yhteydessä tapahtuvan suunnittelijoiden ja asukkaiden välisen vuorovaikutuksen
voidaan sanoa lisääntyneen selvästi viime vuosikymmeninä, mikä luonnollisesti
selittyy pitkälti myös maankäyttö- ja rakennuslaissa tapahtuneilla muutoksilla.
Määritelmä siitä, kenellä on oikeus osallistua, on laajentunut, ja samalla myös
kaupunkilaisten kiinnostus ja aktiivisuus kaupunkisuunnittelua kohtaan on
lisääntynyt. Toisaalta lainsäädäntö ei selitä kaikkea, sillä viranomaiset ovat
ainakin Helsingissä myös tietoisesti pyrkineet avaamaan suunnitteluprosesseja
lain edellytyksiä laajemmin ja osallistamaan kaupunkisuunnitteluun erilaisia
kaupunkilaisryhmiä sekä erityisen innokkaita ja asiantuntevia
kaupunkiaktiiveja. Keskeisimpiä viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneita
muutoksia kaavoitusprosessin yhteydessä toteutettavassa vuorovaikutuksessa ovat
olleet ensinnäkin noin kymmenen vuotta sitten alkanut viestinnällisyyden
lisääntyminen ja sittemmin sosiaalisen median kietoutuminen merkittäväksi
osaksi kaikkea keskustelua ja päätöksentekoa.
Haastattelemieni viranomaisten mukaan
Helsingin kaupunkisuunnittelussa on jo vuosia ollut periaatteena, että
suunnittelulla pyritään mahdollistamaan rantojen säilyminen kaikkien
kaupunkilaisten käytettävissä. Sen sijaan se, millaiseksi ympäristö eri
ranta-alueilla suunnitellaan, vaihtelee suuresti. Periaatteena onkin pyrkiä
mahdollistamaan mahdollisimman monenlaisten ranta-alueiden toteuttaminen.
Haastateltujen viranomaisten näkemykset siitä, pitäisikö kaavoitettavan alueen sijainti
rannalla erityisesti huomioida osallistumisprosesseja suunniteltaessa, olivat
melko vaihtelevia. Osa haastatelluista oli sitä mieltä, että suunnittelussa
tulisi huomioida rantojen ainutlaatuisuus nykyistä paremmin ja muistaa, että
jokainen ranta-alue on arvokas ja merkityksellinen. Toisaalta haastatteluista
nousi esiin myös näkökulmia, joiden mukaan ranta-alueiden suunnitteluun
liittyvät vuorovaikutusprosessit eivät lähtökohtaisesti eroa muiden alueiden
suunnittelusta.
Tällä hetkellä vuorovaikutusprosessit
suunnitellaan enemmän tapauskohtaisesti eikä kaavoitettavan alueen sijainti
rannalla välttämättä muuta vuorovaikutuksen luonnetta. Toisaalta keräämäni
asiakirja-aineisto osoittaa, että kaupunkilaisilla on rantojen suunnittelusta
paljonkin mielipiteitä etenkin silloin, kun rantaan kohdistuvat suunnitelmat
poikkeavat olennaisesti alueen aiemmasta käytöstä. Sama ilmiö pätee toki
muihinkin suunniteltaviin alueisiin, mutta rantojen erityisluonne huomioon
ottaen monipuolista vuorovaikutusta niiden suunnittelussa olisi hyvä pyrkiä
entisestään kehittämään.
Aineistostani nousee kiinnostavana esiin myös
se, että joidenkin alueiden suunnittelu ja siihen osallistuminen kiinnostaa
kaupunkilaisia huomattavasti enemmän kuin toisten. Tämä ei aina selity
pelkästään sillä, kuinka suuria muutoksia suunnitelmien toteutuminen toisi
mukanaan eikä myöskään sillä, millaista ympäristöä alueella on ennestään.
Esimerkiksi Kruunuvuorenrannan asemakaavojen valmistelu on kiinnostanut
kaupunkilaisia huomattavan vähän, vaikka alueen ilme tulisi suunnitelmien
toteutuessa huomattavasti muuttumaan. Sen sijaan Arabianrannan rantapuiston
kaavoitus 1990-luvulla herätti selvästi vilkkaampaa keskustelua, vaikka
esimerkiksi virkistysalueiden määrä pysyi siellä suunnilleen aiemmalla tasolla.
Näitä eroja on mahdollista selittää kaupunkilaisten paikkakokemuksella eli
sillä, millaiset paikat he mieltävät itselleen merkityksellisiksi ja millaisten
paikkojen suunnitteluun he siten haluavat vaikuttaa. Paikkakokemuksen merkitys
osallistumisaktiivisuuteen vaikuttavana tekijänä on näkökulma, joka saattaisi
antaa uusia ajatuksia vuorovaikutusprosessien tapauskohtaiseen suunnitteluun ja
auttaa ymmärtämään sitä, miksi joidenkin alueiden suunnittelu kiinnostaa toisia
enemmän ja toisaalta miksi jotkut ihmisryhmät ovat joissain tapauksissa
aktiivisempia osallisia kuin toiset.
Kirjoittaja
opiskelee Tampereen yliopistossa ympäristön ja alueiden politiikkaa ja
kirjoittaa parhaillaan pro gradu -tutkielmaansa.