Alueiden arvottamismenetelmiä kehittämässä viherrakennesuunnittelun käyttöön

Janne Hesso

Minne tulee rakentaa ja minne ei? Entä mistä tietää, mikä on riittävästi? Voidaanko luontoarvojen säilyminen turvata siellä, missä tuotetaan ekosysteemipalveluita?

Ihminen on jo pitkään suojellut alueita, mutta kohdistanut suojelutoimet usein luonnon monimuotoisuuden säilymisen kannalta aivan vääränlaisiin paikkoihin.  Tämä on johtanut siihen, että erilaisia elinympäristöjä ei ole suojeltu tasapuolisesti. Suojelun kohteeksi on valittu pääosin taloudellisista syistä kaikkein vähätuottoisimpia ja kaukana asutuksesta sijaitsevia kohteita. Samanaikaisesti väestönkasvu ja siitä johtuva kaupunkirakenteen hallitsematon levittäytyminen ovat johtaneet luonnon pirstoutumiseen ja sitä kautta monimuotoisuuden vähenemiseen. Edellä mainitut tekijät ovat myös heikentäneet monin paikoin ekosysteemipalveluiden eli luonnon ihmiselle tuottamien aineellisten ja aineettomien hyötyjen tuotantokykyä.

Vasta viime vuosina on kunnolla ymmärretty ekosysteemipalveluiden merkitys ihmiselle ja huomattu niiden olevan monilta osin voimakkaasti kytkeytyneitä monimuotoisuuteen. Luonnon monimuotoisuuden suojeluun sekä ekosysteemipalveluiden turvaamiseen tähtäävästä strategisesta suunnittelusta on alettu käyttää nimitystä Green Infrastructure (GI).

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on löytää spatiaalisesti Jyväskylän kaupungin alueelta arvokkaimpia alueita niin luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kuin ekosysteemipalveluiden ylläpidon kannalta. Samalla tavoitteenani on rakentaa käyttämieni menetelmien ja aineistojen pohjalta työkalu kaupunkien maankäytön suunnittelun tueksi. Työllä tuotetaan arvokasta taustamateriaalia Jyväskylän kaupungin myöhemmin laatimalle viherosayleiskaavalle ja siksi työtä tehdäänkin tiiviissä yhteistyössä Jyväskylän kaupungin rakennusviraston kanssa.

Lähtökohta tutkielmassa on käyttää kaikkia Jyväskylän kaupungin alueelta kattavasti saatavilla olevia luonnon monimuotoisuutta koskevia aineistoja. Ekosysteemipalveluiden osalta tarkastelen tuotantopalveluna puuntuotantoa ja kulttuuripalveluna maisema-arvoja. Kaikkia tutkimukseen valittuja piirteitä peilataan taustamuuttujana toimivaan asukastiheyteen, koska tavoitteena on mahdollistaa monimuotoisia ja viihtyisiä ympäristöjä siellä, missä niistä nauttivia ihmisiä on runsaasti. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että puuntuotantoa ohjattaisiin taajamien reunoille ja luonnonsuojelun sekä virkistyskäytön kannalta arvokkaita alueita kaupunkeihin ihmisten keskuuteen.

Aineistojen analysoinnissa käytän Helsingin yliopistossa Atte Moilasen suojelubiologian informatiikan tutkimusryhmässä kehitettyä Zonation-ohjelmaa. Ohjelman avulla pystyy priorisoimaan spatiaalisesti luonnonsuojelun ja ekosysteemipalveluiden kannalta arvokkaita piirteitä sisältäviä alueita. Ohjelma perustuu lähtökohtaisesti oletukseen, että paras tilanne on suojella kaikki tarkasteltavat piirteet maisemassa. Sen analyysit lähtevät kuitenkin pian järjestämään alueita paremmuusjärjestykseen poistaen kullakin poistokierroksella yksitellen sellaisia aluesoluja, joilla on mahdollisimman vähäinen merkitys niin monimuotoisuuden säilymiselle kuin ekosysteemipalveluiden ylläpidon turvaamiselle. Aluesolujen poiston takana toimii mekanismi, joka pyrkii minimoimaan piirteiden keskinäisissä runsaussuhteissa tapahtuvat muutokset huomioiden samalla ohjelman käyttäjän eri piirteille antamat paino-arvot. Analyysien päätteeksi ohjelma piirtää luokittelemistaan alueista prioriteettikartan ja tuloskuvaajan.

Zonation-ohjelmaa ei ole aiemmin Suomessa sovellettu maankäytön suunnittelussa kovin paljon. Sillä on arvioitu luontoarvoja ja viherrakennetta lähinnä vain Uudenmaan maakuntakaavatyön yhteydessä. Ohjelmalla on myös selvitetty, millaisilla aluelisäyksillä valtion suojeltujen metsien verkostoa voidaan laajentaa mahdollisimman järkevästi, miten luontodirektiivin mukaiset luontotyypit sijoittuvat toisiinsa nähden sekä etsitty turpeentuotannon harjoittamiselle parhaiten soveltuvia alueita.

Tutkielmassa käytän monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluita käsittävien alueiden arvottamisessa ainakin yhtenä solunpoistomenetelmänä Zonation-ohjelman Additive Benefit -toimintoa, jossa suojeluverkoston arvo määräytyy suuresti eri piirteiden edustavuudessa tapahtuvien muutosten perusteella. Toiminto saa analyysit priorisoimaan alueita, joilla esiintyy mahdollisimman monia harvinaisia monimuotoisuutta tai ekosysteemipalveluita kuvaavia piirteitä samanaikaisesti. Menetelmässä huomioidaan niin sanottu allokaatiokustannus piirteiden välillä. Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei kaikkien piirteiden säilymistä voida aina turvata lopullisella prioriteettikartalla. Suojelualuesuunnittelulle onkin tyypillistä, että suojelualuerajaukset joudutaan usein tekemään erilaisten rajoitusten vallitessa, kuten pienimmällä mahdollisella pinta-alalla tai rahamäärällä. Aion myös käyttää kytkeytyneisyys- ja samankaltaisuusmatriiseja elinympäristöjen välillä, kuten on aiemmin Uudenmaan maakuntakaavatyön yhteydessä tehty. Kytkeytyneisyysmatriiseihin liitän Edge Removal -toiminnon, joka poistaa aluesoluja vain jäljelle jäävän maiseman reunoilta. Näin voin mahdollistaa paremmin suurempien ydinalueiden säilymisen.

Vaikka systemaattiseen suojelualuesuunnitteluun kehitetyt menetelmät ovat viime aikoina kehittyneet hurjasti, on ohjelmienkin laskemien suojelualueiden soveltuvuuteen suhtauduttava aina varauksella. Emme voi olla täysin varmoja siitä, että päätöksillämme voisimme suojella kaikkia lajeja ja niiden populaatioita edustavasti pitkällä aikavälillä. Voimme vain tuottaa korkeintaan hyviä arvioita lajien pitkän tähtäimen edustavaan suojeluun vaadittavista alueista sekä pinta-aloista.

Kirjoittaja viimeistelee tällä hetkellä opintojaan Jyväskylän yliopistossa. Hänellä on vielä edessä muutama kirjatentti ja luentokurssi, mutta muuten hänen tuleva lukukausi kuluu gradun teon merkeissä.