Lasten ja nuorten kuuleminen, osallistaminen
ja osallistuminen haastavat perinteiset kaupunkisuunnittelun
vuorovaikutustavat. Osa suunnittelijoista kokee, että lapsilta saadun tiedon
hyödyntäminen on vaikeaa. On esitetty myös ajatus siitä, että lapsilla ei
kenties ole kykyä tuottaa sopivaa tietoa suunnittelun tarpeisiin. Tutkimuksemme
Pikku Kakkosen puiston suunnittelusta osoitti, että kysymys on enemmänkin
aikuisten kyvystä käyttää vaihtoehtoisia tiedonkeruumenetelmiä ja ymmärtää
lasten leikkiä.
Tampereen kaupunki aloitti Pikku Kakkosen
puiston uudistamisprosessin vuonna 2012. Leikkipuisto on rakennettu vuonna 1992
ja se oli edellisen kerran kunnostettu vuonna 2003. Kyseinen leikkipuisto on
ydinkeskustan suurin ja eniten käytetty. Leikkipuiston suunnitteluun
osallistaminen alkoi kaikille kaupunkilaisille tarkoitetulla Valma-kyselyllä,
jossa palautetta sai antaa vanhasta puistosta ja ehdottaa ideoita
uudistettavaan puistoon. Tämän lisäksi leikkipuiston suunnittelusta vastaavalla
maisema-arkkitehdilla oli tukenaan kaksi osallisryhmää, joissa oli lähialueen
asukkaita, Mannerheimin lastensuojeluliitto ja lähipäiväkodin lapsia.
Lähipäiväkodin esikoululaiset olivat mukana suunnittelussa alkusyksystä 2012
aina puiston avajaisiin eli syksyyn 2013 asti.
Esikoululaisia Maltin ja Valtin juttusilla
Pikku Kakkosen puiston avajaisissa syksyllä 2013. (Kuva: Kuusisto-Arponen ja
Laine, 2013) |
Kahden esikoululaistytön puistosuunnitelma,
syksy 2012 |
Leikkipuisto on oivallinen suunnittelukohde,
koska siihen liittyy yleensä vain myönteisiä ajatuksia. Pikku Kakkosen puiston
tapauksessa lapset osallistuivat suunnittelun useisiin vaiheisiin,
suunnittelupiirustusten tekemisestä puiston testaamiseen, varauksettoman
innostuneina. Jokainen vaihe oli lapsille elämys, josta he pyrkivät ottamaan
kaiken irti leikkien. Näkemyksemme mukaan leikki on kykyä ilmaista kehollista
kokemuksellista tietoa. Tätä kehollisen tiedon hyödyntämistä näkee harvemmin
suunnittelutapauksissa, joihin aikuiset osallistuvat. Niissä usein
keskustellaan jo valmiista vaihtoehdoista, mutta ei tehdä yhdessä. Pitäisikö
siis lasten viitoittamaa kokemusta kehollisesta ja leikillisestä
osallistumisesta käyttää laajemminkin kaupunkisuunnittelun
vuorovaikutusprosessien uudelleenmuotoiluun?
Kirjoittajat työskentelevät Tampereen
yliopiston johtamiskorkeakoulussa, Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen
akatemiatutkijana ja Markus Laine yliopistolehtorina. Kuusisto-Arponen tutkii
lasten ja nuorten kokemuksellista ja kehollista tietoa siirtolaisuuden
kontekstissa. Lisäksi hän tutkii kaupungissa elämistä ja paikkoihin liittyviä
suunnittelukiistoja. Laine tutkii kaupunkikehitystä, vuorovaikutteisia
prosesseja ja maankäyttöä. Hänen viimeaikaisena tutkimuskohteenaan on ollut
kaupunkien täydennysrakentaminen.
Kuusisto-Arponen
ja Laine ovat tutkineet Pikku Kakkosen puiston suunnitteluprosessia ja
tarkastelleet millaisia mahdollisuuksia ja vaikeuksia lasten kanssa tehtyyn
suunnittelutyöhön liittyy.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti