Minna Santaoja
Ympäristöministeriö ja Luonnontieteellinen keskusmuseo tiedottivat syyskuussa Suomeen perustettavasta lajitietokeskuksesta. Tavoitteena on koota yhteen eri tietokannoissa ja organisaatioissa oleva lajistotieto. Lajitietokeskuksen perustamisen taustalla on kansainvälinen GBIF (Global Biodiversity Information Facility) –hanke ja tavoite monimuotoisuustiedon kokoamisesta globaalisti.
Ympäristöministeriö ja Luonnontieteellinen keskusmuseo tiedottivat syyskuussa Suomeen perustettavasta lajitietokeskuksesta. Tavoitteena on koota yhteen eri tietokannoissa ja organisaatioissa oleva lajistotieto. Lajitietokeskuksen perustamisen taustalla on kansainvälinen GBIF (Global Biodiversity Information Facility) –hanke ja tavoite monimuotoisuustiedon kokoamisesta globaalisti.
Luontotiedon organisoimista ja tietokantoja tutkineen
Geoffrey Bowkerin mukaan globaalissa biodiversiteettipolitiikassa määriteltyjä
tiedon tarpeita ohjaa unelma kaiken näkevästä ulkopuolisen katseesta: haaveena
on kartoittaa kaikki elämä maapallolla pienimmästä molekyylistä suuren mittakaavan
geologisiin prosesseihin.
Luonto tietysti ansaitsee tulla tunnetuksi kaikessa
monimuotoisuudessaan. Tutkimukseen kanavoituva uteliaisuus on ihmislajille
ominaista, mutta täydellisen tiedon tavoittelu ei saa estää
luonnonsuojelupäätösten tekemistä. Bowker esittää kattavan luontotiedon
tavoittelun ongelmallisuuden: ”Jos talosi on tulessa, et varmasti pysähdy
laatimaan luetteloa omaisuudestasi ennen kuin hyppäät ikkunasta ulos”. Luonnon
monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä vauhdilla ja siihen johtavat kehityskulut,
kuten maankäyttömuutokset, ovat tiedossa. Talomme on tulessa, eikä tulta
sammuteta lajeja listaamalla.
Valtaosa lajeja koskevista havainto- ja seurantatiedoista
tulee edistyneiltä luontoharrastajilta. Vapaaehtoistyö on tuottoisaa toimintaa,
sillä hallinnolla ei ole resursseja tarvittavan kenttätyön tekemiseen. Suomessa
on arvioitu, että noin 70 prosenttia biodiversiteettiseurannoista tehdään
vapaaehtoistyönä. Britanniassa harrastajien osuus lintuhavainnoista lähentelee
sataa prosenttia. On kohdistettava katse harrastajayhteisöihin. Minkälaiset
edellytykset harrastajilla on vastata luontotiedon tarpeisiin?
Luontoharrastajien yhteistyö hallinnon kanssa on
tiivistä. Suomessa on noin 15 000 erikoisyhdistyksiin kuuluvaa
luontoharrastajaa, joista lintuharrastajat muodostavat kaksi kolmasosaa.
Harrastustapoja ja tavoitteita on monenlaisia. Vain pieni osa harrastajista
osallistuu lajihavaintojen tuottamiseen. Harrastajat ovat ikääntymässä ja
esimerkiksi lintuharrastuksessa painottuu kevyempi ”harrastelu”.
Havainnot luonnosta eivät muodosta aukotonta kuvaa.
Huomiomme kiinnittyy liikkuviin ja näyttäviin, karismaattisiin lajeihin, joiden
havaitseminen on ihmiskehon fysiologialle helppoa. Luontohavainnot painottuvat
havainnoitsijoiden levinneisyyden mukaan. Esimerkiksi Tampereen alueen
kasvillisuus on selvitetty parhaiten Suomessa, koska Tampereella toimii
aktiivinen kasviharrastajien yhteisö. Valkoiset alueet kartalla eivät
välttämättä kerro kartoitettavan lajin puuttumisesta, vaan kartoittajien
puuttumisesta.
Maantieteilijä Jamie Lorimer on kirjoittanut
tietoyhteisön käytännöissä toimivista suodattimista. Ensin laji on löydettävä,
sitten sen levinneisyyttä on selvitettävä ja lajin elintapoja on tutkittava.
Tämän jälkeen arvioidaan kohdistuuko lajiin uhkia ja tehdään päätös, otetaanko
laji mukaan suojeluohjelmiin. Kaikkien suodattimien läpi pääsevät vain harvat
lajit ja näin syntyvä kuva luonnon monimuotoisuudesta on vain jäävuoren huippu.
Mikäli suojelemme vain priorisoituja lajeja, alkavat tietokäytännöt toimia performatiivisesti:
ne alkavat tuottaa itsensä näköistä luontoa.
Kattavaa luontotietoa tavoiteltaessa on muistettava
metatietojen tärkeys: missä, miten ja mihin tarkoitukseen havainnot on alun
perin kerätty. Tietokannat tuottavat kapean käsityksen luonnosta. Mikäli
luontoharrastus nähdään kapeasti vain tiedon tuottamisena, asettuu
harrastuskynnys korkealle ja monenlaisten luontosuhteiden kanavoituminen
kansalaisosallistumisessa estyy. Havaintodatan rinnalla on tarkasteltava
elämyksellisiä, kokemuksellisia ja affektiivisia käytäntöjä, joiden seurauksena
tieto luonnosta syntyy. Harrastajia motivoivat rakkaus luontoon ja huoli
monimuotoisuuden tilasta. Luontoharrastajat eivät ole ”melkein-tutkijoita”,
ammattimaisten luonnontieteilijöiden hierarkian alapäässä, vaan harrastajat
muodostavat oman sosiaalisen maailmansa ja hierarkiansa, jonka säännöt on
ymmärrettävä vastavuoroisen tiedonvaihdon onnistumiseksi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti