tiistai 8. tammikuuta 2013

Luontoharrastajat luonnon tuntijoina

Minna Santaoja 

Ympäristöministeriö ja Luonnontieteellinen keskusmuseo tiedottivat syyskuussa Suomeen perustettavasta lajitietokeskuksesta. Tavoitteena on koota yhteen eri tietokannoissa ja organisaatioissa oleva lajistotieto. Lajitietokeskuksen perustamisen taustalla on kansainvälinen GBIF (Global Biodiversity Information Facility) –hanke ja tavoite monimuotoisuustiedon kokoamisesta globaalisti.

Luontotiedon organisoimista ja tietokantoja tutkineen Geoffrey Bowkerin mukaan globaalissa biodiversiteettipolitiikassa määriteltyjä tiedon tarpeita ohjaa unelma kaiken näkevästä ulkopuolisen katseesta: haaveena on kartoittaa kaikki elämä maapallolla pienimmästä molekyylistä suuren mittakaavan geologisiin prosesseihin.

Luonto tietysti ansaitsee tulla tunnetuksi kaikessa monimuotoisuudessaan. Tutkimukseen kanavoituva uteliaisuus on ihmislajille ominaista, mutta täydellisen tiedon tavoittelu ei saa estää luonnonsuojelupäätösten tekemistä. Bowker esittää kattavan luontotiedon tavoittelun ongelmallisuuden: ”Jos talosi on tulessa, et varmasti pysähdy laatimaan luetteloa omaisuudestasi ennen kuin hyppäät ikkunasta ulos”. Luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä vauhdilla ja siihen johtavat kehityskulut, kuten maankäyttömuutokset, ovat tiedossa. Talomme on tulessa, eikä tulta sammuteta lajeja listaamalla.

Valtaosa lajeja koskevista havainto- ja seurantatiedoista tulee edistyneiltä luontoharrastajilta. Vapaaehtoistyö on tuottoisaa toimintaa, sillä hallinnolla ei ole resursseja tarvittavan kenttätyön tekemiseen. Suomessa on arvioitu, että noin 70 prosenttia biodiversiteettiseurannoista tehdään vapaaehtoistyönä. Britanniassa harrastajien osuus lintuhavainnoista lähentelee sataa prosenttia. On kohdistettava katse harrastajayhteisöihin. Minkälaiset edellytykset harrastajilla on vastata luontotiedon tarpeisiin?

Luontoharrastajien yhteistyö hallinnon kanssa on tiivistä. Suomessa on noin 15 000 erikoisyhdistyksiin kuuluvaa luontoharrastajaa, joista lintuharrastajat muodostavat kaksi kolmasosaa. Harrastustapoja ja tavoitteita on monenlaisia. Vain pieni osa harrastajista osallistuu lajihavaintojen tuottamiseen. Harrastajat ovat ikääntymässä ja esimerkiksi lintuharrastuksessa painottuu kevyempi ”harrastelu”.

Havainnot luonnosta eivät muodosta aukotonta kuvaa. Huomiomme kiinnittyy liikkuviin ja näyttäviin, karismaattisiin lajeihin, joiden havaitseminen on ihmiskehon fysiologialle helppoa. Luontohavainnot painottuvat havainnoitsijoiden levinneisyyden mukaan. Esimerkiksi Tampereen alueen kasvillisuus on selvitetty parhaiten Suomessa, koska Tampereella toimii aktiivinen kasviharrastajien yhteisö. Valkoiset alueet kartalla eivät välttämättä kerro kartoitettavan lajin puuttumisesta, vaan kartoittajien puuttumisesta.

Maantieteilijä Jamie Lorimer on kirjoittanut tietoyhteisön käytännöissä toimivista suodattimista. Ensin laji on löydettävä, sitten sen levinneisyyttä on selvitettävä ja lajin elintapoja on tutkittava. Tämän jälkeen arvioidaan kohdistuuko lajiin uhkia ja tehdään päätös, otetaanko laji mukaan suojeluohjelmiin. Kaikkien suodattimien läpi pääsevät vain harvat lajit ja näin syntyvä kuva luonnon monimuotoisuudesta on vain jäävuoren huippu. Mikäli suojelemme vain priorisoituja lajeja, alkavat tietokäytännöt toimia performatiivisesti: ne alkavat tuottaa itsensä näköistä luontoa.

Kattavaa luontotietoa tavoiteltaessa on muistettava metatietojen tärkeys: missä, miten ja mihin tarkoitukseen havainnot on alun perin kerätty. Tietokannat tuottavat kapean käsityksen luonnosta. Mikäli luontoharrastus nähdään kapeasti vain tiedon tuottamisena, asettuu harrastuskynnys korkealle ja monenlaisten luontosuhteiden kanavoituminen kansalaisosallistumisessa estyy. Havaintodatan rinnalla on tarkasteltava elämyksellisiä, kokemuksellisia ja affektiivisia käytäntöjä, joiden seurauksena tieto luonnosta syntyy. Harrastajia motivoivat rakkaus luontoon ja huoli monimuotoisuuden tilasta. Luontoharrastajat eivät ole ”melkein-tutkijoita”, ammattimaisten luonnontieteilijöiden hierarkian alapäässä, vaan harrastajat muodostavat oman sosiaalisen maailmansa ja hierarkiansa, jonka säännöt on ymmärrettävä vastavuoroisen tiedonvaihdon onnistumiseksi.

Kirjoittaja viimeistelee ympäristöpolitiikan väitöskirjaa luontoharrastuksesta Tampereen yliopistossa

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti